|
Krohnien yhtenä sukuominaisuutena on aina pidetty levotonta verta. Ehkäpä siinä selitys sukumme vaellukseen kuvankauniilta Rügen-saarelta Saksasta Pietariin ja lopulta ”puhtaaseen, koskemattomaan” Suomeen.
Saksassa, Richtenbergin kaupungissa sijaitsee 1400-luvulla punatiilistä rakennettu kirkko, jossa on goottilaiset suippokaari-ikkunat ja jonka torni kohoaa korkealle puiden yläpuolelle. Siellä on ensimmäinen merkki sukumme historiasta Saksassa. Kirkon lattiassa on suuri hautakivilaatta, jonka keskellä on suvun kurkivaakuna ja teksti ”Niclaus Cron, Susanna Rampe und ihren Erben” (Niclaus Cronille, Susanna Rampelle ja heidän perillisilleen). Vaakunan alttarinpuoleisella reunalla lukee ”Hier ruhet Niclaus Kron gestorben den 6. Augusti Anno 1617”. Nimi oli ajan kuluessa ehtinyt muuttaa muotoaan.
Krohn-nimen arvellaan juontuvan Pohjois-Saksassa käytetystä vanhasta kurki-sanasta, joka lisäksi oli eräänlainen lempeä pilkkanimi pitkille, kookkaille, ylväille ja vähän kerskailevillekin ihmisille. Toisaalta vaakunan kurjella on kivi toisen jalkansa otteessa, ja tällaisen kuvan symboliikasta kirjoitti Konrad von Megenburg vuonna 1350: ”Kurki on valppauden vertauskuva. Ei saa nukahtaa. Ollakseen nukahtamatta kurki on tarttunut kiveen. Jos kurki nukahtaa, kivi putoaa ja se herää.”
Niclausin jälkeen tunnettuja esi-isiä Etu-Pommerissa Rügenillä olivat oikeuspormestari Johann Krohn (primi gradus, kaupungin ylimpään luokkaan kuuluva henkilö), hänen poikansa, taidepuutarhuri Johann Friedrich Krohn sekä tämän pojat Johann Emanuel Krohn, joka toimi hovikapellimestarina Pietarissa, ja lukkari, urkuri David Erdmann Krohn — varsinaisen esi-isämme Abraham Krohnin (1766-1827) isä. Richtenbergistä päästään siltaa myöten Rügenille, vehreälle kuvankauniille liitukalliosaarelle. Siellä, Poseritzin pienessä kaupungissa sijaitsee David Erdmann Krohnin talo ja Abrahamin syntymäkoti, joka on nykyään erittäin hyvin kunnostettu.
 
Abraham Krohn (1766-1827) sekä Elisabet Krohn, o.s. Balzer (1770-1837)
Abraham Katariina Suuren hovissa
Perhe päätti, että 15-vuotiaan Abrahamin olisi paras lähteä pieneltä Rügen-saarelta suureen maailmaan, Pietariin. Pietari oli vetovoimainen paikka ja kaupungin saksalaisyhteisöt olivat vahvoja. Lisäksi Abrahamin setä oli Pietarissa hovikapellimestarina ja saattoi ottaa pojan suojelukseensa. Abraham sai mukaansa yhden kruununtaalerin, pari paitaa, sukkaparin ja siunauksen, ja niine hyvineen hän lähti matkaan. Toiveittensa mukaisesti hän pääsi hovileipomoon kisälliksi. Mutta leipuri juopotteli niin paljon, että Abraham joutui hoitamaan myös liikkeen kirjanpidon. Kun leipuri kuoli, Abraham olikin huomaamattaan noussut hänen paikalleen.
Katariina II:n hovileipurina hänen tehtäviinsä kuului aamiaissämpylöiden tuominen keisarinnalle tämän makuuhuoneeseen. Ajan tavan mukaan hän toimi myös maistajana. Näin varmistettiin, ettei leipä ollut myrkytettyä. Siihen, mitä sitten tapahtui, vanhat kertomukset ja kronikat viittaavat erittäin varovaisesti. Ainoastaan Aino Kallas (omaa sukua Krohn) uskaltaa käyttää teoksessaan Katinka Rabe sanaa ”rakastaja”. Tuntien Katariinan mieltymyksen nuoriin komeisiin miehiin — ja Abraham oli tumma, pitkä, palavasilmäinen nuorukainen — ei ole kovin vaikea arvata, miksi keisarinna eräänä aamuna äärettömän hyväntuulisena sanoi Abrahamille, että tämä saisi toivoa mitä hyvänsä ja toivomus täytettäisiin.
Abraham kertoi keisarinnalle unelmansa: hän halusi perustaa englantilaistyyppistä olutta tuottavan panimon ja saada siihen yksinoikeuden. Sellaista olutta ei Venäjällä ollut saatavilla. Nevan pehmeä vesi olisi parasta tähän tarkoitukseen, Venäjä oli täynnä ohraa ja vehnää. Abraham tarvitsisi vain tontin Nevan rannalta ja pienen alkupääoman. Hänen englantilainen ystävänsä Danielson oli taitava oluenpanija ja suostuisi varmasti kumppaniksi. Jos hän saisi 1000 ruplaa, kaikki järjestyisi. Keisarinna purskahti nauruun: ”1000 ruplaa ei riitä mihinkään!” Katariina antoi Abrahamille tontin Nevan rannalta, privilegion panimolle ja 30 000 ruplan pääoman. Olutpanimo menestyi ja laajeni. Abrahamista kehkeytyi vauras ja arvostettu porvarismies.
Ilmeisesti Katariina antoi Abrahamille muitakin lahjoja: eräällä Madeiralta lähtöisin olevalla Krohnilla on vieläkin hallussaan helmin ja jalokivin koristeltu Katariina Suuren nimikirjaimin merkitty nuuskarasia. Panimo on yhä toiminnassa. Se on nykyisin nimeltään Stepan Razin ja yksi Venäjän suurimmista. Sen historialliseen museoon on neuvostovallan jälkeisinä aikoina sijoitettu kunniapaikalle Abraham Krohnin ja hänen saksalaissyntyisen puolisonsa, esiäitimme Elisabet Balzerin (1770-1837) kuvat, sekä vitriiniin Nicolai Krohnin 1888 Lontoossa kirjoittaman sukukronikkamme venäjänkielinen laitos.
Abraham Krohnin syntymäkoti Rügenin saarella.
Madeiran kutsu
Abraham ja Elisabet Krohn saivat monta poikaa. Andreas Johann Krohn taisteli Napoleonin sodissa Napoleonia vastaan ja kuoli Wienissä. August David Krohn toimi biologina Bonnissa ja teki väitöskirjan, jossa korjasi erään Darwinin virheen. Darwin arvosti August Krohnia ja otti työssään korjauksen huomioon. Friedrich Alexander Krohn sen sijaan jatkoi isänsä työtä oluttehtailijana. Mutta hänen poikansa Nicolai ja Wilhelm Krohn eivät pitäneet Pietarin kosteasta ilmastosta. He muuttivat Madeiralle ja perustivat madeiratehtaan isänsä varallisuuden turvin. Molemmat naivat myöhemmin huomattavan englantilaisen viinintuottajan William Grantin tyttäret.
Madeiraa myytiin ympäri maailmaa, ja tehtaasta tuli maailmankuulu. Krohnit olivat muun muassa Venäjän tsaarin hovihankkijoita. Heidän madeiraansa käytettiin monen Euroopan maan hovissa. Tehdas toimii Madeiralla edelleen, vaikka viimeinen Madeiran Krohn kuoli joitakin vuosia sitten ja useimmat Madeiran Krohnit ovat muuttaneet Englantiin aikojen kuluessa. Vielä 1990-luvulla Krohn Brothers Madeiraa oli saatavilla myös Suomessa. Sen valmistus lopetettiin, koska menetelmä oli erityisen monimutkainen. Majlen Ekbergin kertoman mukaan sitä tarjoiltiin Ekbergillä kahvilan alkuaikoina. Nykyään tehtaalla, joka on jo uusissa käsissä, ollaan kuitenkin elvyttämässä tuota vanhaa, kuulua merkkiä: Krohn Brothers Madeira tullaan tekemään uudenaikaisin, yksinkertaisemmin menetelmin.
Krohnien aikoinaan omistama valkeaksi rapattu, takorauta-aitainen talo seisoo paikoillaan Funchalin kaupungissa. Sen puutarha tulvii yhä appelsiinipuita ja palmuja, ja näköala yltää kaupungin kattojen yli siintävälle valtamerelle asti.
Puhdas, koskematon Suomi
Yksi Abrahamin ja Elisabetin pojista, Leopold Wilhelm Krohn (1806-90), oli kovin erilainen. Hän harrasti sellonsoittoa ja rakasti taiteita. Hän halveksi Pietarin porvarillista kauppiasmaailmaa ja tähtäsi unelmoivan katseensa muualle. Hänen silmissään siinsi puhdas, koskematon Suomi. Hän oli ihastunut maahan vieraillessaan Viipurin lähistöllä Kiiskilän hovissa soitannollisissa tilaisuuksissa. Suomen hyvin hoidetut maalaismaisemat, metsät, järvet, luonto ja vilpittömät ihmiset olivat täydellinen vastakohta Pietarille.
Leopold Wilhelmistä lapsuudessa maalatussa muotokuvassa on jotain erilaista kuin veljiä esittävissä maalauksissa. Hänellä on puhuva katse, kädessään hän pitelee karttakirjaa ja osoittaa määrätietoisesti jotain kohtaa siinä: mahtoiko se olla enteellisesti Suomi? Suomeen rakastumiseen saattoi vaikuttaa myös Kiiskilän omistajien, Friedrich ja Anna Dannenbergin häikäisevän kaunis ja lahjakas tytär Julie. Tämä osasi kahdeksaa kieltä ja soitti loistavasti pianoa. Suomesta tuli Leopold Wilhelm Krohnin kohtalo.
Kun Leopold Wilhelm lopulta uskaltautui kosimaan, Julie valmistautui tilanteeseen hyvin. Hän tuotatutti Kiiskilään siihen aikaan harvinaisia appelsiineja laatikoittain ja ripustutti niitä lempipenkkinsä takana kasvavan puun oksistot täpötäyteen. Ja siinä, appelsiinein koristellun puun tuoksussa hän lupautui vaimoksi Wilhelmille. Julie ja Wilhelm Krohn menivät naimisiin vuonna 1834. Heidän avioliittoaan on kuvattu syväksi ja kiihkeäksi, läpi elämän kestäneeksi rakkaudeksi.
Julien isä Friedrich Dannenberg polveutui 1630-luvulla Suomeen Brandenburgista muuttaneesta saksalaisesta suvusta, joka näihin aikoihin oli kieltä lukuun ottamatta jo kokonaan suomalaistunut. Hänen aikanaan Kiiskilä eli loistavinta aikaansa, vaikka kartanon historia ulottuu aina 1560-luvulle. ”Ukko” Dannenberg oli uneksija. Hän purki vanhat rakennukset ja piirrätytti uuden päärakennuksen ranskalaisella arkkitehdilla Villiersillä.
Siitä tuli upea palladio-tyyppinen puupalatsi. Kartanoon johti tuuhea lehtipuukuja. Rakennus oli suorakaiteen muotoinen. Sisääntulosivulla oli rakennuksesta ulkoneva doorilainen pylväistö päätykolmioineen ja suuri puoliympyränmuotoinen ikkuna. Pohjapiirros oli yksinkertainen: alakerrassa keskellä oli suuri sali ja sen reunustoilla muita saleja ja asuinhuoneita. Puutarhan puolella oli ulkoneva lasiveranta ja sen yläpuolella parveke pilareineen. Ja puutarha, se oli Dannenbergin kiihkeän mielikuvituksen tuote!
Kartanon maat olivat laajimmillaan yli 600 hehtaaria, josta suuri osa oli metsää, viljelysmaata ja niittyä. Se ei ollut poikkeuksellisen laaja alue verrattuna vastaavien sen ajan kartanoiden maihin. Erityistä oli vain se, että alueesta puutarhaa oli kokonaista 40 hehtaaria.
Aino Kallas, jonka lapsuuteen Kiiskilä liittyi lähtemättömästi, kirjoittaa Katinka Rabessa: ”Friedrich ’Fatabur’ käsitteli luonnonihanaa ja metsittynyttä maa-aluettaan niinkuin taiteilija löytämäänsä kiitollista aihetta: hän ryhtyi heti sitä muovaamaan mielikuviensa mukaiseksi. Ja kun hänen kaikkien uudistustensa yksinomaisena lähtökohtana oli kauneus, eikä suinkaan hyöty tai rahantulo, niin tuli Hovista muutamissa vuosissa muuan Itä-Suomen kauneimpia maahoveja.” Ja rakennuksestakin tuli ”kuin mikäkin italialainen pikku palazzetto”.
Portaikon molemmin puolin oli sijoitettu pikkutykit, joiden laukauksin toivotettiin vieraat tervetulleiksi. Puutarha muovattiin kuuluisien esikuvien, Malmaisonin ja Trianonin, näkyjen mukaiseksi. Puistossa oli pensaslabyrinttikäytäviä. Akaasia-, orapihlaja- ja sireenipensaat leikattiin muureiksi, palloiksi tai leijonien ja lohikäärmeiden muotoisiksi. Puiset nymfit ja amoriinit piileskelivät lehvistöjen suojissa.
Sanotaan, että veistokset olivat Dannenbergin tekemiä, kuten useat yksityiskohdat kartanossa. Ja teitä Dannenberg halusi paljon, joka taholle. Niitä tehtiin kilometrikaupalla. Tärkeää oli tietenkin myös se, että ne kuvioharavoitiin joka aamu.
”Niitä kierteli pitkin rantaa, joka niemeen ja poukamaan, niitä haarautui puiston etäisimpiin osiin, villien jääkautisten kivien keskitse, missä puistoalue huomaamatta yhtyi koskemattomaan korpeen. Oli kuin ’Fataburin’ kauneudenkaipuu olisi kiitänyt levähtämättä, vain hetkeksi pysähtyen vähäisissä roomalaisissa pyörötemppeleissä, joita hän sinne tänne rakenteli”, Kallas kirjoittaa.
Kiiskilän kartanon sisääntulosivu doorilaisine pylväineen.
Elämää kartanossa
Hovi oli jatkuvasti täynnä vieraita naapurihoveista ja -kaupungeista, ja lisäksi paikalle matkusti paljon kansainvälistä, kirjavaa seuruetta. Metsästysretket, naamiohuvit, venetsialaiset illalliset, ajo- ja soutumatkat, puutarhajuhlat seurasivat toisiaan. Dannenberg rakasti soittoa ja tuotti paikalle muusikkoja Pietaria myöten. Hän oli hankkinut instrumentit kokonaista orkesteria varten.
Eniten hän tuntui ihastuneen naamiohuveihin. Hän pisti pystyyn läheiseen kaupunkiin kokonaisia juhlakulkueita, vankkureita ja pyörillä kulkevia veneitä täynnä huikeita karnevaalinukkeja, jotka hän oli omin käsin muovannut ja maalannut. Kulkuetta seuraavissa metsästysvankkureissa istui iloisia paimenia ja paljaspovisia paimenittaria. Koko joukkio ajoi kymmeniä kilometrejä kaupunkiin ja palasi moninkertaisena takaisin hoviin jatkamaan ilonpitoa. Talvisin tehtiin taas rekiretkiä kulkusten kilistessä.
Dannenberg suunnitteli ja rakennutti pihamaalle roomalaistemppeliä muistuttavan huvimajan, jonka päätykolmiota koristi kaksi toisiinsa kietoutunutta seppelettä. Piirrettynä symbolina seppeleissä on nimikirjaimet FD (Friedrich Dannenberg) ja LK (Leopold Wilhelm Krohn). Seppeleet olivat vertauskuva kahden suvun liitosta. Myöhemmin Leopold Wilhelmin poika Julius Krohn (1835-88) piti huvimajaa työhuoneenaan ja kirjoitti siellä väitöskirjansa.
Aluksi nuoripari Julie ja Leopold Wilhelm Krohn viettivät vain kesänsä Kiiskilässä. Talvisin he vetäytyivät taloonsa Pietariin. He saivat useita lapsia, joista Julius Leopold Friedrich Krohn oli vanhin. Sitten syntyi Leopold August Krohn (1837-92), sotilaslääketieteen uranuurtaja. Hän osallistui Venäjän-Turkin sotaan ja myöhemmin hänestä tuli Suomen Punaisen Ristin perustaja. Sitten syntyivät Ottilie (1844-1931) sekä Emilie Krohn (1841-1922), joka nai Woldemar Hackmanin. Näin Hackmanit kietoutuivat sukupuuhumme ensimmäisen kerran. Hackmanit ja Krohnit kiertyvät saman sukupuun oksistoihin kahteenkin kertaan.
Kiiskilän kartanon sali.
Julius Krohn kirjoitti väitöskirjansa Kiiskilän kartanon huvimajassa.
Kiiskilästä tulee Krohnien koti
Friedrich Dannenberg erakoitui ja synkistyi vanhetessaan. Ei edes mustan ruusun jalostaminen jaksanut enää kiinnostaa häntä. Puutarha alkoi rapistua. Hän lahjoitti 12.6.1841 päivätyllä lahjoituskirjalla Kiiskilän tyttärelleen Julielle ja vävylleen Leopold Wilhelm Krohnille. Toisten lähteiden mukaan varakas Leopold Wilhelm osti mainittuna päivämääränä Kiiskilän apeltaan.
Julie oli huolissaan lastensa, etenkin Juliuksen terveydestä. Pietarin ilmasto ei ollut hyväksi. Perhe muutti Kiiskilään vuonna 1844. Lähes 54 vuotta kartano pysyi suvun keskipisteenä. Kolme sukupolvea ehti syntyä ja kasvaa ja viettää siellä parhaimman osan elämäänsä. Talon tapana oli puhua kuutta kieltä: aamiaisella saksaa, lounaalla ruotsia, päivällisellä englantia, illallisella ranskaa. Ja venäjää ja suomea aina silloin tällöin.
Vielä 1850-luvun keskivaiheilla Kiiskilän asukkaiden mielestä oli mahdoton ajatus, että hovi voisi koskaan joutua vieraisiin käsiin. Siellä oli synnytty, vietetty häitä, hopeahäitä ja kultahäitä. Useimmat lapsista eivät muuta kolkkaa Suomesta tunteneetkaan. Kiiskilä edusti heille isänmaata. Madeiran Nicolai Krohnille ulkomaankauppa tiesi myös paljon matkustamista. Hän kertoo sukukronikassaan usein poikenneensa pitkillä matkoillaan Lissabonin, Espanjan, Etelä-Ranskan, Pohjois-Italian, Dresdenin ja Berliinin kautta lopulta aina Kiiskilään. Ja jokaisessa pysähdyspaikassa asui joku sukulaisista.
Julie oli hyvin kiintynyt puutarhaan ja jaksoi pitää sen keskeisiä osia hyvässä kunnossa. Hiekkateitäkin yhä kuvioharavoitiin aamuisin. Dannenbergin unenomaiset näyt muuttivat kuitenkin vähin erin muotoaan. Niinpä rokokoohenkisistä taruolennoista kasvoi luonnollisia sireenejä ja pensaita; amoriinit ja nymfit rapistuivat sateessa. Laajoja kuviokukkaistutuksia laadittiin ja puutarhasta muodostui tavanomaisempi herraskartanon puisto. Mutta puutarhan kaukaisimmista osista uusien sukupolvien lapset löysivät yhä salaperäisiä teitä, kätkettyjä lampia, satumaisia piilopaikkoja. Suurten juhlien sijaan kartanossa harrastettiin nyt kirjojen ääneen lukemista, taiteita, hiihtämistä ja muuta tervehenkistä elämää. Tunnelma oli hyvinkin luterilainen.
Nicolai Krohnin postikortti serkulleen Leopold August Krohnille vuonna 1891,
jolloin Nicolai oli jo muuttanut Madeiralta Lontooseen.
Julius Krohn, suomalaisuuden esitaistelija
Julius Krohnista tuli tunnettu suomalaisen kansanrunouden tutkija. Hän opiskeli Lönnrotin johdolla ja iloitsi siitä, että tämäkin oli alkanut pitää luentojaan suomeksi. Suomalaisuudesta ja suomen kielestä muodostui hänelle tärkein ja läheisin elämäntehtävä. Hän opetteli kielen perinpohjin ja ensimmäisenä uskalikkona teki pro gradu -työnsä puhtaalla suomen kielellä.
Hänen mottonsa oli: Kotikieli on juuri, josta kansa elämänvoimansa imee. Jos eivät sivistyneet kodit suomalaistu, ovat Suomen kansan pyrinnöt turhat.
Äidilleen, joka suorastaan jumaloi poikaansa muiden lasten kustannuksella, hän joutui useaan kertaan puolustamaan elämäntehtäväänsä. Julius Krohnille Suomen kansan identiteetin rakentamisesta tuli lähes sama asia kuin oman identiteetin rakentaminen. Hän oli mukana kaikessa, mikä edisti tätä asiaa, muun muassa perustamassa Suomen Kuvalehteä, jota myös kustansi ja jonka päätoimittajana toimi monta vuotta. Suomen kielen oppitunteja hän ehti antaa monella taholla.
Hänen väitöskirjansa herätti suurta huomiota suomenmielisten keskuudessa. Yrjö Koskisen mukaan se oli kansallisessa katsannossa tärkein kaikista ajan kirjallisista tuotteista. Kun Aleksis Kivi ryhtyi kirjoittamaan Seitsemää veljestä, Julius maksoi tälle omista rahoistaan neljän vuoden ajan stipendiä ja toimi kirjailijan henkisenä tukena. Juliusta voisi pitää ”romanttisena fennomaanina” vastakohtana samaan aikaan syntyneelle ”poliittiselle fennomanialle”.
Juliuksen lapsia ovat mm. Kaarle Krohn, niin ikään kansanrunouden tutkija ja yksi Suomen Akatemian esimuodon perustajista, ja Ilmari Krohn, musiikkitieteilijä ja säveltäjä, jonka lapsista Felix Krohnista tuli myös säveltäjä. Ilmari Krohnista lähtee edelleen Kurki-Suonioiden (Krohn-nimen suomennos) kirjailija-, tiede- ja musiikkisuku. Helmi Krohnista sukeutui suomentaja ja kirjailija. Hänen aviomiehensa E.N. Setälä oli ensimmäinen suomen kielen kieliopin laatija. Aino Krohn nai virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen ja loi uran yhtenä aikakautensa suurimmista kirjailijoista.
Julius Krohnin lapset molemmista avioliitoista sekä Kaarlen ja Helmin puolisot.
Takana vasemmalta: Ilmari, Kaarle, Helmi sekä E.N. Setälä. Kaarlen edessä
Helena o.s. Cleve. Nuoret tytöt vasemmalta lukien Aune ja Aino, sittemmin
Kallas.
Kohtalokas purjehdusretki
Isä Leopold Wilhelm oli ostanut Juliukselle syntymäpäivälahjaksi suuren, nopean centre-veneen, jossa oli kolme mastoa.
Kun vanhukset olivat poissa Kiiskilästä, Julius oli vallattomalla tuulella. Kerrankin saattoi lähteä kunnon purjehdusretkelle ja mennä miten kauas hyvänsä tekemättä tiliä kenellekään. Hän otti mukaan lempisisarensa Ottilien. He lähtivät matkaan, vaikka Ottilie ei tiennyt purjehduksesta mitään ja Julius joutui hoitamaan yksin venettä. Kaukana ulapalla myötätuuli tyyntyi ja Julius päätti nostaa lisäpurjeen. Ottilie kertoo: ”Minä pyysin hartaasti, ettei hän sitä tekisi; minua pelotti, kun hän jätti peräsimen irralleen.” Ottilie kuitenkin tarttui määräysten mukaisesti peräsimeen ja piteli venettä suunnassa. Hän jatkaa: ”Hetken hän seisoi maston juuressa, seuraavassa sekunnissa näin hänen pudonneen mereen. Oliko purje iskenyt häneen, vai oliko hän liukastunut märältä kannelta, sitä en tiedä.” Ottilie syöksyi veneen laidalle ja ojensi airoa, mutta se luiskahti hänen käsistään. ”Airo on allani!” hän kuuli Juliuksen huutavan. ”Purje alas!” tämä huusi seuraavaksi. Ottilie sai kuin saikin purjeen hädissään alas. ”Souda! Souda!” Julius huusi merestä, mutta Ottiliella oli enää yksi airo ja vene jatkoi vääjäämättä kulkuaan yhä kauemmaksi Juliuksesta.Ottilie kertoi kuulleensa vielä: ”Nyt en jaksa enää.” Ja viimein, kun Julius oli jo kuolemantuskissaan, tämä sai kuuluville tuon suvussamme kauan kerrotun lauseen: ”Hälsa familjen!”
Sen jälkeen aallot olivat pyyhkäisseet hänen ylitseen ja hän oli kadonnut näkyvistä. Hänen ruumiinsa löydettiin vasta kuuden päivän päästä pahoin turmeltuneena. Hautajaiset Helsingissä vuonna 1888 olivat juhlalliset. Juliuksen arkku laskettiin maahan seppelein koristeltuna, ja paikalla oli lähes 6000 ihmistä.
”Koko kansa suree häntä, yksin vastakkainenkin puolue tunnustaa hänen ansionsa isänmaan hyväksi”, kirjoitettiin. Suomi oli menettänyt yhden suurmiehistään. Julielle ja Leopold Wilhelmille isku oli kestämätön. Kiiskilä myytiin heti hautajaisten jälkeen ja huonekalut huutokaupattiin pikaisesti. Vanhemmat muuttivat Pietariin, mutta Julie kuoli — ilmeisesti suruun — jo vuoden kuluttua ja Leopold Wilhelm seuraavana vuonna.
Filosofian professori Sven (1903-99) ja kirjallisuustieteen ja estetiikan
professori Eino Krohn (1902-87) sekä heidän sisaruksiaan lapsina.
Leopold August ja nykyiset Krohnit
Juliuksen veljeä, hovineuvos Leopold August Krohnia pidettiin sulkeutuneena miehenä, vaikka kuvauksien mukaan ”Kiiskilän isännän hiljaisessa olemuksessa välkkyivät aina ystävälliset, ruskeat silmät”. Miten tähän varautuneisuuteen oli vaikuttanut Julie-äidin palvonta Julius-veljeä kohtaan on vain arvattavissa.
Jonkinlaisena protestina Julie-äidin äkisti alkanutta kiinnostusta Juliuksen harrastamaa suomen kieltä kohtaan Leopold August alkoi kiivaasti harrastaa ruotsia. Suomen Punaisen Ristin perustajana ja modernin sotilaslääketieteen isänä hän kiistatta jää joka tapauksessa historiaan. Hänen poikansa, vuori-insinööri Leopold Edward (Leo) Krohnin (1871-1948) pojista Eino Krohn (1902-87) oli kirjallisuustieteen ja estetiikan professori, Sven Krohn (1903-99) filosofian professori, Ernst Krohn (1911-34) kuvataiteilija ja Lokakuun ryhmän perustajia, joka kuoli 23-vuotiaana oman koiransa puremasta vesikauhuun viimeisenä tapauksena Suomessa, sekä Alf Krohn (1913-59) Taide-lehden päätoimittaja.
Heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat niitä Krohneja, jotka toimivat nykyään Suomessa vaikuttajina eri alueilla ja näkyvät erityisesti kulttuurin kentällä.
| 
