[Aune-tädin kirje]

Toivola, 27.IV 24.

Rakas Ensio!

Kiitos kirjeestäsi ja pikku Anteron somasta kuvasta! Ja sitten tahdon vastata asiaan, josta kirjoitit. Kaikkein ensiksi: päätit miten päätit, en epäile koskaan vaikutintesi vilpittömyyttä, vielä vähemmän luulen Sinun "halveksivan" sukuasi. Myös täytyy minun sanoa, että ymmärrän Sinua. Antoihan jo minun isäni itsensä niin ehjästi suomalaisudelle kuin silloisena aikana yleensä katsottiin tuohon ehjään antautumiseen kuuluvan, vieläpä joidenkuiden harvain kanssa ehjemmin kuin moni muu, siinä nimittäin että hän otti aivan radikaalisesti perhekielekseen suomenkielen huolimatta ruotsinkielisestä puolisostaan. Muistanhan ilmiselvästi, kuinka ankarat nuhteet sain kerran, kun pihalla jonkun ruotsinsanan opittuani niitä solkotin äidille! Mutta nimenmuutosta silloin harvan sydän vaati, ja ehkäpä isää olisi, jos siitä olisi tullut kysymys, pidättänyt pieteetti vanhempiaan kohtaan, jotka luultavasti olisivat vastustaneet, niinkuin tuo Kaarlen lupaus isoäidille osoittaa. Enkä minä siinä "mummulia" ihmettele. Olihan hän antanut jo niin paljon: poikansa koko sydämen ja harrastukset ja elämäntyön ja meidät lapsenlapsensa suomalaisine niminemme ja kielinemme aatteelle, jota silloin vähän ymmärrettiin, pienelle tuntemattomalle kansalle, jonka kulttuuri oli kapaloissaan ja tulevaisuus pimeän peitossa. Pikemmin ihmettelen sitä harrastusta, jota hän osoitti poikansa työlle. Mutta jotain lienee ollut sydänsopukoissa: ehkä hän halusi edes nimen muodosa säilyttää jonkin suvun alkuperän ja meeneisyyteen liittävän siteen, koska pojanpojaltaan! otti tuon lupauksen. Niin - mutta nyt on aika toinen, ja te nuoret olette jo uutta polvea, joka on taas askelta lähempänä tätä suomalaista kansaa. Teissä saattaa tuntua vaatimius liittyä siihen myös nimellänsä niin voimakkaana, ettei se siedä menneisyyden, edes rakkaankaan, kahlehtia sitä. Eihän tuo ulkonainen etääntyminen tiedä sitä, ettette sydämessänne kunnioittaisi "vanhoja" . Mutta tulevaisuus on jo velvoittavampi ja läheisempi teille kuin menneisyys. Kerran se leikkaus kuitenkin kai tulisi, ja, niinkuin sanoit, säästyyhän se pojaltasi, jos Sinä sen teet. Sitä paitsi on Sinulle itsellesi paras aika, nyt kun olet elämäsi luomisen alussa. Olethan koettanut lisäksi nimesi valinnassa osoittaa niin suurta pieteettiä kuin suinkin isoisääsi kohtaan ja etsiä sidettä, joka yhdistäisi sittenkin Sinutkin nimeltäsikin häneen. Ja jos minä puolestani ajattelen sitä "henkeä", joka elähdytti isääni, niin minusta tuntuu, ettei tekosi voi olla muuta kuin sopusoinnussa sen kanssa. Me kaikki muut, paitsi Kaarle, olimme isän kuollessa siksi nuoria, ettei mistään syvemmästä persoonallisesta tuntemuksesta voi olla puhetta, mutta puhuvathan hänen työnsä ja tekonsa. Jos näet mies luopuu äidinkielestään suorittaakseen kaunokirjallisenkin! työnsä vieraalla kielellä samoin kuin tieteellisenkin, jos hän antaa kotinsa ja lapsensa sille vieraalle kielelle, niin totta kai tämä on hänen "henkeään", ehjän antautumisen ja uhrimielen henkeä! - Ja lopuksi, kun et aio yliopistomieheksi, vaan "maaseutulääkäriksi", niin voi olla, että siellä kansasi keskuudessa Sinua nimesi muukalaisuus vaivaisi Sinua enemmän kuin Helsingissä, missä se ei herätä vieroksumista monien muitten samanlaisten keskellä. Omasta puolestani kyllä en tiedä, vieroksuuko suomalainen kansa vierasta nimeä, jos se on sille käynyt sitä kantaneitten kautta jo tutuksi ja rakkaaksi. Muistan, kuinka kerran, kun 15-vuotisena tyttönä olin Godenhjelmien kanssa Karjalan-matkalla, jouduin hauskaan karjalaiseen taloon. Siellä oli siisti, avara, valoisa sali, josta näkyi isännän harrastukset, s.o. siellä oli kirjallisuutta. Taisin juuri selailla Kyläkirjaston Kuvalehteä, kun isäntä tulee sisään, ryhtyy minua puhuttamaan ja sanoo: "Outtekos työ sen Kaarle Ruonin sukuja?" No, olinhan minä, ja niin hän lähti kertomaan siitä "vaatimattomasta ja ystävällisestä herrasta". Samoin sai Väinö Säkkijärvellä kasvistoa tutkiessaan äärettömän suurta ystävällisyyttä osakseen "sen Ruonin" tähden, joka ei ollut talonpoikaa halveksinut, vaan aitovierelle pysähtyi ja puhutteli. Sillä lopulta kai sentään mies itse, hänen käytöksensä ja sydämenlaatunsa, määrää vieroksumisen tai läheisyyden tunteen. Uskon, että on monta suomalaissyntyistä ja suomalaisnimistä miestä nykyjään, jotka ovat vieraita kansalleen, siksi että heidän sydämensä on sille vieras, siksi että he luovat ylemmyytensä muurin itsensä ja "kansan" välille.

Kerran ennen, monta vuotta sitten, kun te olitte vielä lapsia, oli tästä samasta nimenmuutosta puhe. Mutta kun Kaarle antamansa lupauksen ja vakiintuneen tiedemiesnimensä tähden ei omasta puolestaan sitä tahtonut, emmekä me muutkaan halunneet hajoittaa siskospiiriä, niin jäi teidänkin nimenne muuttaminen, alaikäisiä kun olitte. Sepä tässä nytkin on taas teidän kodissa ikävää, ettette kaikki muuta, jos muutatte; että edes yksi haara olisi sitten ehjästi suomalaisniminen. Mitä meihin vanhempaan polveen tulee, niin kai me nytkin jäämme ennalleen - mitä isäsi tehnee, en tiedä, mutta en oikein soisi, että hänkään muuttaisi, se tekisi eron välillämme niin huomattavaksi ja hajoittaisi sitä paitsi lisää sisällisestikin, kun juuri Helmi tuntuu olevan niin perin jyrkästi vastaan. Kun lisäksi Kaarlella on tietyt, varmat vaikuttimensa, miksi hän ei voi muuttaa, niin tuntuu minusta, että isäsi nimenmutos jollain tavoin "prikkaisi" Kaarlen, jonka sydän on sentään niin supisuomalainen olematta siinä suinkaan veljestään jäljessä. Minä taas puolestani ajattelen, että kun olen jo tässä iässä enkä jätä nimeäni kenellekään, niin en minäkään haluaisi muuttaa, - jollei koko siskosparvemme yksimielisesti ja sydämestään sitä tekisi. Sitä paitsi on minulla ollut omat "tunnesyyni". Minähän jäin niin pieneksi isästäni - pieneksi ja osattomaksi; eihän minulla ole edes kirjettä häneltä, ja muistissani väikkyy hänestä vain jokunen hajallinen kuva, jollaisia lapsen muistot aina ovat. Ja niin on minusta tuntunut omituisen rakkaalta edes kantaa samaa nimeä, jota isä kantoi. Tietysti voi olla kysymyksenalaista, missä määrin ihminen saa uhrata persoonallisille tunteilleen, ja missä määrin on velvollisuus ne tukahuttaa jonkin asian, jonkin aatteen tähden. Mutta minä olen eläissäni saanut luopua niin paljosta, että sydän on ollut ihan kipeä - tämä maallemuuttoni on oikeastaan ainoa sydämeni toiveista, jonka Jumala on sallinut toteutua, ja ehkä myös se, että tämä ystäväni, joka asuu luonani, jäi eloon, joskaan ei tullut täysin terveeksi - niin että toivon, ettet pahastu Aune-tädillesi, vaan hiukan ymmärrät häntä, kun hän on tässä asiassa uhrannut, ennen ja nyt, tunteilleen. ja lisäksi tulevat nuo ensin mainitsemani asiat: siskospiirin koossapysyminen ja se, että nimi kuitenkin minun kohdaltani kuolee. - Mutta te nuoret, kulkekaa te omia polkujanne, oman sydämenne mukaan! Kunhan te muistatte, ettei suomalainen nimi ole pääasia, vaan suomalainen sydän. Oli Sinulla suomalainen tai muukalainen nimi, kun tulet tänne kansan keskuuteen, niin muista, ettei kynnyksesi ole kenellekään liian korkea muuallakaan kuin vastaanottohuoneessasi ja kätesi liian hieno työmiehen kouraan pistettäväksi ja henkesi liian oppinut puhelemaan sarkatakkisten ja työmekkoisten kanssa, ei "von oben herab" muruja rikkaan pöydältä pudotellen, vaan niinkuin ihminen ihmiselle, jolle ei ole vain antamassa, vaan jolta voi myös saada. Se se lähentää ja tekee meidät kansamme "omaksi" sanan parhassa mielessä. Kun olet oikea sydämen "demokraatti", kuljet isoisäsi jälkiä ja hänen "hengessään".

Oma Aune-tätisi.